Sain käteeni digikameran maaliskuussa 1996. Se oli Kodakin DC50. Monet noihin aikoihin sanoivat, että digikamerasta ei tule koskaan mitään. Nämä sanat muistin erityisesti marraskuussa 2021, kun jouduin Hyvinkään sairaalassa nielemään ohutsuolen kapseliendoskopiassa kertakäyttöisen digivideokameran, joka lähetti kuvansa langattomasti tallentimelle.

Olin vuonna 1996 tuore YIT:n tietohallinto-osaston päällikkö. Tutkimme pienellä panoksella uusia teknologioita ja jonkin keskustelun päätteeksi laitehankinnoista vastannut päällikkö hankki tuon Kodak DC50 -kameran – tai oikeastaan kaksi kameraa. Se oli hänen tyylinsä.

Kodak DC50 oli minulla mukana konferenssireissulla Sydneyssä huhtikuussa 1996. Vasen kuva on alkuperäinen KDC-tiedostomuodosta JPG:ksi käännetty ja oikeanpuoleinen Photoshopilla parannettu.

Minulla on yhä toinen noista kameroista, jonka otin itselleni ”romupöydältä” joskus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Tämän päivän digikameroihin verrattuna laite oli aika erilainen. Juu, laitteessa oli kolminkertainen zoom ja salama, mutta lcd-näytöltä ei voinut katsoa esimerkiksi otettuja kuvia ollenkaan, vaan kuvat piti siirtää sarjakaapelilla tietokoneelle katselua varten. Parhaalla tallennustarkkuudella 756x504 pikselin kuvia mahtui sisäiseen muistiin seitsemän! Ja 20 megatavun PCMCIA-tyyppinen muistikortti maksoi 2 400 markkaa. Tallennusformaattia (KDC) ei tunnista juuri mikään kuvankäsittelyohjelma.

Kuvasin Kodakilla ainakin vielä vuonna 1997 – ja sitten retrohenkisesti TIVIAn kehityspäivien illallisella vuonna 2018. Tarvitsin ulkopuolista apua kuvien saamiseen kamerasta. Jostain aasialaisesta verkkokaupasta löytyi sopiva USB-kaapeli mutta siirto-ohjelma ei suostunut käynnistymään nykyisessä tietokoneessa.

Seuraavina vuosina kuvasin työnantajan laitteilla: Sony Mavica, Nikon Coolpix 950 ja Sony Cybershotit P2, P5 ja P7. Ensimmäisen oman digikameran oli Sony DCR-PC110, joka oli varsinaisesti mini-DV-kasetille tallentava digivideokamera, jossa oli 1 152x864 pikselin kuvia MemoryStick-kortille tallentava digikuvausmahdollisuus. Esimerkki yhdestä kehityshaarasta, joka ei oikein johtanut mihinkään, sillä digikameraksi laite oli varsin kömpelö. Ostin sen vuonna 2002.

Nikon Coolpix 950 oli minulla mukana konferenssireissulla Islannissa. Jatkuvan tarkennuksen takia kamera söi paristoja ja Islannin hintataso oli korkea. Pääsin konferenssin viralliseen ohjelmaan kuulumattomalle reissulle Thorsmörkiin, jolta tarttui mukaan oheinen värikäs kuva. 

Sony Cybershot oli mukana Atea Racen legillä Oxelösundista Helsinkiin vuonna 2001. Kuva on jonkun muun ottama, sillä Atea veneen (vuosina 1997-1998 Whitbread-purjehdukseen osallistunut entinen Innovation Kvaerner) ruorissa olen minä.

Vuonna 2005 ostin ensimmäisen varsinaisen digikamerani, se oli Konica-Minolta Dimage Z3, jossa oli 12-kertainen zoom ja 4 megapikselin kenno. Se ei minua kauaa palvellut, sillä ostin vuoden lopulla saman mallisarjan Z6:n, jossa oli 6 megapikselin kenno. Myin Z3:n pois, kaikki muut digikamerat minulla onkin. Dimaget toimivat sormiparistoilla tai -akuilla, eivätkä olleet ronkeleita akkujen 1,35 voltin jännitteelle päinvastoin kuin esimerkiksi salamalaitteet.

Noihin aikoihin lopetin kuvaamisen filmille. Hankin mm. filmiskannerin, jonka muutama vuosi sitten myin huutokaupassa hyvään hintaan pois. Kolme Asahi Pentax -filmikamerarunkoa ja paljon objektiiveja jäi käytöstä pois.

Vuonna 2007 ostin viimeisen ns. superzoomkameran (Panasonic DMC-FZ50), jossa oli jo 10 megapixelin kenno ja videokuvausmahdollisuus. Viimeksi mainittu ominaisuus meni rikki, mutta kamera palveli minua varsin pitkään.

Panasonic DMC-FZ50 oli varsin hyvä kamera. Kuva on otettu 7.7.2007 ja kuvassa edustalla on silloin seitsenvuotias poikani ja varsinainen kuvauskohde on VMT Pyörremyrsky -hävittäjä. Kuva on koneen sivulla saksankielisessä Wikipediassa. 

Vasta vuonna 2012 siirryin digijärjestelmäkameroihin, sillä ostin uuden Panasonic Lumix GH-2:n (viimeisen Suomessa myynnissä olleen yksilön) ja sille kaveriksi käytettynä toisen. Objektiiveina kasa erilaisia Panasonicin ja Olympuksen Micro Four Thirds -tuotteita. Peilittömän kameran rungot ja objektiivit ovat niin pieniä ja keveitä, että sitä jaksaa kaulassaan roikottaa kahta kameraa lentonäytöksissä siinä missä peilillisen täyden kennon kameroilla kuvaavat jaksavat yhtä.

Lentonäytöksissä onnistuneet otokset ovat harvassa. Tämä on kuvattu 9.6.2017 Kaivopuiston lentonäytöksessä, jossa olin sijoittunut Länsi-Mustalle. Kamerana oli nykyinen kalusto Panasonic Lumix GH-2 ja 100-300 mm telezoom.

Nuo GH-2:t ovat edelleenkin kameravarustukseni ydin. GH-2 oli aikanaan myös yksi parhaista digivideokameroista, joten still- ja digikameran kombo löytyi lopulta toisella tavalla kuin Sony kymmenen vuotta aikaisemmin oli ajatellut. Kolmantena kamerana on vuonna 2010 hankittu kompaktikamera Panasonic Lumix LX-3, jossa muista samankokoisista poiketen on aito salamakenkä lisäsalamaa varten. Laadullisesti parhaat kuvat taitavat syntyä tuolla kameralla. Neljäntenä kamerana on OnePlus 7T, jonka valitsin osin hyvä kuvanlaadun ja valovoimaisen optiikan takia.

Matkapuhelimen ja digikameran risteyttäminen tuntui aluksi älyttömältä mutta aika pian fiksulta ratkaisulta. VGA-kokoisista kuvista ei kuitenkaan alkuun ollut oikeastaan mihinkään. Mutta näköjään itse olen alkanut kuvata kännykällä vuonna 2008, jolloin ostin itselle jäätyäni pois YIT:ltä ensimmäisen oman kännykän, joka oli Nokia E71. Siinä oli 3 megapikselin kamera.

Yhä useammin tyydyn digi- ja digivideokamerana tuohon OnePlus 7T:hen, joka minulla on käytännössä lähes joka paikassa mukana.

Arkistojeni mukaan vuosina 1996–2004 kuvasin 100–500 digikuvaa vuodessa, mutta vuonna 2005 pelkästään yli 3 000. Vuonna 2014 kuvasin 10 000 kuvaa ja 2015 jo 15 000 kuvaa. Suurin osa näistä kuvista on kuitenkin otettu lentonäytöksissä, joissa moni kuva epäonnistuu kaukana olevien liikkuvien kohteiden kuvaamiseen liittyvien ongelmien (löytäminen taivaalta, tarkennus, valotus ja asemointi) takia. Samoin ilmailumuseovierailut tuottavat suuria kuvausmääriä.

Jos katsoo taaksepäin, digikamerat ja varsinkin matkapuhelimiin integroidut digikamerat merkitsivät valokuvauksen vallankumousta. Laitteesta, josta ei pitänyt – toki vain joidenkin mielestä – tulla mitään, tuli laite, jota jokainen kantaa joka päivä mukanaan.

Silti digikuvaus ei mullistanut kaikkia valokuvauksen kulmakiviä. Valon määrä, aukon suuruus ja valotusaika ovat edelleenkin kolmiyhteys, jossa kameran kanssa on pärjättävä, tehtiin tallennus sitten filmille tai valoherkälle kennolle. Mutta 15 000 kuvaa vuodessa… se merkitsisi 36 kuvan kinokoon filmirullia 417 kappaletta. Mitähän se mahtaisi maksaa?

Reino Myllymäki kehityspäällikkö, TIVIA