Jussi Nissilä
Työllä on suuri rooli elämässämme. Työ tuo leipää pöytään, se on monelle tärkeä osa identiteettiä sekä elämän merkityksellisyyttä. Työ voi myös olla stressin ja pahoinvoinnin lähde, todellinen aikasyöppö. Toisaalta työn puuttuminen voi johtaa sekä taloudelliseen että henkiseen ahdinkoon.
Koronapandemia on luultavasti muuttanut työelämäämme lopullisesti. Pitkään teknisesti mahdollinen digiloikka otettiin nyt ja etätyöstä, etäpalavereista ja etäkoulutuksista on usealla työpaikalla tullut arkipäivää - jopa siinä määrin, että monen mielestä koko “etä”-etuliitteestä pitäisi luopua.
Monelle meistä etätyö on tarkoittanut sitä, että turhan työmatkailun vähennettyä jää enemmän aikaa itselle ja perheelle, samalla kun työteho on lisääntynyt. Jos työnantaja mahdollistaa täysipäiväisen etäilyn, työntekijä voi muuttaa vaikka Goalle tai Enontekiölle, kunhan nettiyhteydet toimivat. Myös työnantaja voi periaatteessa hankkia osaamista mistä päin maailmaa tahansa.
Uusi työmoodi tuo kuitenkin omat haasteensa. Jos etäosallistuminen on ainoa mahdollisuus, tulee pian myös etä-ähky. Sosiaalisen vuorovaikutuksen yksipuolisuus taasen heikentää työn imua ja samalla työn merkityksellisyyttä. Emme oikeastaan vielä tiedä, miten laajamittainen etätyöskentely vaikuttaa työn tuloksellisuuteen ja työntekijöiden hyvinvointiin pidemmällä tähtäimellä.
Etätyö näyttäisi sysäävän entistä enemmän vastuuta työntekijän henkisestä hyvinvoinnista tämän itsensä harteille. Kaukonäköinen työnantaja pitää toki huolen siitä, että työntekijät ja näiden väliset sosiaaliset suhteet voivat hyvin myös etänä. On kuitenkin kollektiviinen etumme, että työelämän kuormittavuus ei lisäänny tai mielekkyys kärsi. Tarvitaankin uutta ymmärrystä, toimintatapoja ja pelisääntöjä, jotta etätyöstä saadaan työelämää aidosti rikastuttava tekijä.