Elämme nyt digitalisaation vallankumousta. Oma sukupolveni on nähnyt sen lähietäisyydeltä: Commodore 64 -harjoituksista kasettiasemilla siirryttiin lerppuihin ja korppuihin, 8-bittinen Nintendo valloitti olohuoneet, Nokian puhelimet taskut ja internet koko elämänpiirin. Digitalisaatio on tehnyt arjesta sujuvampaa – mutta kolikon kääntöpuolella on kyberrikollisuuden nousu.
Jo ennen varsinaista kyberaikaa 1990-luvun alussa rikollisuuden kehityksessä nähtiin muutos. Länsimaissa perinteiset omaisuus- ja henkirikokset vähenivät, ja tutkijat pohtivat “crime drop” -ilmiön syitä ilman yksimielistä selitystä. Yksi tulkinta on, että digitaalinen murros on ohjannut ajankäyttöä ja arkea uuteen suuntaan – samalla avaten kokonaan uusia rikollisuuden muotoja ja tarjoten perinteiselle rikollisuudelle uusia tilaisuuksia.
Se näkyy konkreettisesti. Kalasteluviestit pudotetaan postilaatikkoon päivittäin, palvelunestohyökkäykset kaatavat järjestelmiä ja yksittäinen haavoittuvuus voi lamauttaa yrityksen tai julkisen palvelun. Samalla kyberrikokset jättävät digitaalisia jalanjälkiä, joiden avulla rikostorjunta voi myös onnistua. Vastaamon tapaus kuvastaa uhrien massoittumista; FBI:n Greenlight-operaatio muistuttaa, että verkossa toimiva rikollisuus on torjuttavissa, kun viranomaisyhteistyö, tiedustelu ja tekninen osaaminen kohtaavat.
Ongelma on, että luotettavaa kokonaiskuvaa kyberrikollisuuden määrästä ja kehityksestä on vaikea muodostaa. Kyberrikoksille ei ole vakiintuneita oikeudellisia määritelmiä, kansainväliset tilastot ovat hajanaisia ja kriminologiset pitkittäistutkimukset ovat perinteisesti keskittyneet massarikollisuuteen. Kun mittarit ovat puutteellisia, päätöksenteko ja resurssien kohdentaminen ontuvat.
Kyberrikollisuus kasvaa ja skaalautuu globaalisti. Yksikin tekijä voi tavoittaa hetkessä valtavan uhrijoukon, ja kiinnijäämisriski on monissa tekomuodoissa matalampi kuin perinteisessä rikollisuudessa. Se on merkittävä haaste rikosoikeusjärjestelmälle – ja koko rikosvastuun toteutumiselle.
Vastauksia on haettu sekä kansallisesti että EU-tasolla. Sääntely on kiristynyt, viranomaisten kyvykkyyksiä on vahvistettu ja velvoitteita on asetettu kriittisille toimijoille. Tärkeä viesti kuitenkin helposti hämärtyy: kyberturvallisuus ei ole ensisijaisesti viranomaisprojekti, vaan elinkeinoelämän arkea. Yritykset omistavat järjestelmät, prosessit ja datan – ja siksi myös suurin osa riskienhallinnan ratkaisuista on niiden käsissä.
Tarvitsemme parempia määritelmiä, parempia mittareita ja parempaa dataa. Ennen kaikkea tarvitsemme sääntelyä, joka kannustaa oikeisiin tekoihin: haavoittuvuuksien hallinnan järjestelmällistämiseen, toimitusketjujen turvaamiseen, harjoitteluun ja jatkuvuudenhallintaan. Yrityksille tulee tarjota selkeästi ymmärrettävä, riskiin suhteutettu velvoitekehikko – ja toisaalta tilaa innovoida. Kun kannusteet ja käytännöt ovat linjassa, kyberturvallisuus ei ole pelkkä kustannus, vaan kilpailuetu.
Digitalisaation kolikko ei ole hyvä tai paha. Se on voima, joka muokkaa yhteiskuntaa – ja jonka kääntöpuoli on hallittavissa. Meidän tehtävämme on varmistaa, että kyvykkyys, kannusteet ja vastuut kohtaavat. Vasta silloin vallankumouksen hyödyt ylittävät sen riskit.