ForseliusPekka378_500px.png

TIVIA-blogi: Suomi-ICT uuteen nousuun (osa 2/3) – suuruus ei ole oikotie onneen

Kun ensimmäisessä osassa kuvaamani trendit (ulkoistaminen, työn siirtyminen ulkomaille ja suomalaisten ICT-yritysten myyminen ulkomaille) yhdistyvät, etäisyys ostajasta ICT-palvelun tuottajaan kasvaa kasvamistaan. Tietojärjestelmähankkeen osapuolet muuttuvat toisilleen tuntemattomiksi ja myös tunteettomiksi. Ostajat haluavat näyttää ja käyttää valtaansa valitsemalla mitä sattuu ja valittamalla mistä sattuu, ja luulevat olevansa aina oikeassa. Mitä isompi ostaja ja mitä pienempi toimittaja, sitä oikeammassa ostaja tuntee olevansa.

Ostaja on se, joka maksaa työstä, joten on ymmärrettävää, että se myös katsoo omistavansa työn tekijät hankkeen aikana. Koska ostaja ei osaa ulkoistusten seurauksena määritellä tarpeitaan omin voimin, eikä säästö- ja aikataulusyistä halua teettää määrittelyä ulkopuolisilla asiantuntijoillakaan, ei hankintaa voida tehdä kiinteällä hinnalla. Niinpä päädytään ostamaan pelkkää työtä, yleensä halvimmalla tarjotulla tunti- tai päivähinnalla – ja jos tunteja ostaa, tunteja myös saa.

Sanotaan missioissa ja visioissa mitä sanotaan, kaikki nykyiset ICT-toimittajat haluavat myydä mahdollisimman paljon mahdollisimman hyväkatteisia työtunteja ostajille. Mitä suuremmasta, kaukaisemmasta ja tunteettomammasta toimittajasta on kyse, sitä suurempaa omistajien halu keskittyä rahan tekemiseen (ahneus?) tahtoo olla.

Ostajan alkuperäinen budjetti katsotaan minimiveloitukseksi, jonka kylkeen voidaan myydä aina vain enemmän alkuperäiseen toimeksiantoon sisältymättömiä ”lisätöitä”. Suuri ICT-toimittaja on todellinen asiantuntija osoittamaan, mitkä tunnit kuuluivat alkuperäiseen sopimukseen ja mitkä ovat ihan muita töitä. Mitä suurempi toimittaja, sitä paremmat lakimiehet, ja sitä heikommilla jäillä osaamaton ostaja liikkuu. Toimittajat menevät usein hankkeisiin sopimusehdot edellä.

Työtuntien kaupassa suomalaiset ICT-ammattilaiset eivät tule menestymään koskaan, tai ainakaan sataan seuraavaan vuoteen. Siitä pitävät huolen kallis infrastruktuurimme, suhteellisen vähäiset luonnonvarat ja protestanttinen työmoraali, yhdistettynä vahvoihin etujärjestöihin ja sosiaaliseen tasa-arvoon. Kuopasta ei siis päästä nousemaan ainakaan tuntihintoja alentamalla. Muita toimenpiteitä tarvitaan.

Sekä ostajien että kotimaisten ICT-toimittajien pitää ryhdistäytyä ja avautua uudenlaiselle kilpailulle. Ainakin jos kansallisina tavoitteinamme on saada ostajille jatkossa parempia järjestelmiä edullisemmin ja nopeammin sekä pitää niiden kehittämistyö ja sen tuotot Suomessa.

Ehkä kaikkein huolestuttavin viimeaikaisista ICT-ilmiöistä Suomessa ovat julkiset MEGA-hankkeet, kuten HSL:n lippujärjestelmän uudistaminen, OM:n aineistopankki, Kieku, ja ehkä pelottavimpana kaikista HUS:n Apotti. Hankintojen valmisteleminen raha edellä, niputtamalla kaikki mahdolliset tulevien vuosien hankintatarpeet yhteen pakettiin, tarkoituksena välttää useita kilpailutuksia, johtaa lähes poikkeuksetta vääriin valintoihin ja putoamiseen syvään toimittajaloukkuun.

Niputtamista pitäisi ehdottomasti välttää, vaikka sitten julkista valvontaa ja säätelyä lisäämällä, jos ei muu auta. Yksikään suomalainen toimittajaorganisaatio ei ole riittävän iso voittamaan satojen miljoonien eurojen kauppaa, jolloin suomalaisen ostajan ”kumppaniksi” valikoituu joku monikansallinen jätti, joka takuuvarmasti teettää valtaosan töistä muualla kuin Suomessa.

Tällaisten hankintojen megalomaanisen mittakaavan vuoksi hankkeet tulevat kestämään niin kauan, ettei kukaan enää vuosien päästä pysty selvittämään mitä alun perin tilattiin, mitä sen pitikään maksaa, mitä on maksettu ja ketkä oikeastaan ovat oikeat syylliset.

Blogin kolmannessa osassa 20.11. Pekka Forselius pohtii halvan työvoiman käytön kannattavuutta.

 

 

Pekka Forselius
Senior Advisor, FiSMA ry
toimitusjohtaja, 4SUM Partners Oy